Olen törmännyt tänä kesänä usein sanaan resilienssi erilaisissa lehtiartikkeleissa ja keskusteluissa. Piti oikein selvittää mitä se tarkoittaa ja miksi se on nyt niin kovasti ”muodissa”.

Resilienssi tarkoittaa kykyä sopeutua, palautua ja selviytyä vaikeista tilanteista. Se on eräänlainen psyykkinen joustavuus: kun elämässä tulee vastoinkäymisiä – olipa kyseessä iso kriisi tai arjen pienempi stressitekijä – resilienssi auttaa meitä pysymään toimintakykyisinä ja löytämään toivoa sekä ratkaisuja, sen sijaan että jäisimme jumiin epätoivoon tai lamaantuisimme. Resilienssi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen ei koskaan murtuisi tai kokisi kipua. Päinvastoin, resilienssiä omaava ihminen kokee vaikeita tunteita, mutta pystyy vähitellen toipumaan niistä ja jatkamaan eteenpäin. Se on kykyä nähdä toivoa silloinkin, kun elämä on epävarmaa tai raskasta.

Milloin resilienssiä yleensä koetellaan?

Resilienssiä koetellaan kaikissa niissä hetkissä, joissa elämä ei mene odotetusti. Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi:

• Terveysongelmat tai sairastuminen
• Työpaineet tai irtisanominen
• Ero, ihmissuhdeongelmat tai yksinäisyys
• Elämänmuutokset, kuten eläköityminen tai muutto uuteen paikkaan
• Taloudelliset huolet
• Huoli läheisistä tai lasten asioista
• Yllättävät kriisit, kuten pandemia, sota tai luonnonkatastrofi

Myös jokapäiväiset pienet haasteet, kuten unettomuus, aikataulupaineet tai riidat, voivat koetella resilienssiä – etenkin jos niitä kasautuu liikaa. Omalla kohdallani resilienssiä on tarvittu kodin edessä olevan katuremontin sietämiseen, mökillä naapurin turhaan kiukutteluun ”väärään” kohtaan parkkeeraamisesta, mökillä siirtolapuutarhayhdistyksen mielestä 10 cm liian korkeasta pensasaidasta, joka tuntuu koettelevan yhdistyksen resilienssiä sekä Finnairin lentojen perumiseen, kun pitäisi uskaltaa varata lento heinäkuun lopulle jne.

Työelämään liittyviä omia huomioita

Senior headhunter Timo Pyyhtiä kirjoitti Linkedinissa, että ”työttömyys vyöryy Suomen yli ja työvoimapulan puheet voi toistaiseksi unohtaa.” Hänen huolensa on konkreettinen ja totta ja se perustuu hänen ammatissaan tekemäänsä huomioon. Resilienssiä tähän ongelmaan tietämättään Pyyhtiön todellisesta huolesta tarjoaa puolestaan Jari Mattila, Porista, kun hän kirjoittaa HS:ssa 29.6., että ” suuri osa meistä käyttää elämänsä parhaat vuodet työntekoon – usein oman hyvinvointinsa kustannuksella. Työelämä sellaisena kuin sen tunnemme ei ole enää kestävä. On aika luopua ajatuksesta, että ihmisarvo perustuu työntekoon ja tuottavuuteen.” Hän on sitä mieltä, että ”perustulo, nelipäiväinen työviikko ja joustavammat työurat voisivat jakaa työn tasaisemmin ja vapauttaa ihmiset nykyisestä työn ja vapaa-ajan epätasapainosta. Työ voi säilyä osana elämää, mutta sen ei tarvitse olla sen keskipiste.”

Vaikka minä olen omat työni jo tehnyt, niin koen suurempaa sympatiaa tuosta Pyyhtiön huolesta, sillä oloneuvoksena tiedän, että ihmisellä on hyvä olla ”vakituisia haasteita” ja aikatauluja, mutta on varmaan niitäkin, jotka samaistuvat Mattilan huoleen. Kuitenkin, molemmissa tapauksissa tarvitaan vahvaa relienssiä sopeutua, palautua ja selviytyä. Minun resilienssina vapaa-ajan sietämiseen toimii mm. tämän blogin kirjoittaminen.

Juttelin muutama päivä sitten ystäväni kanssa, joka on psykiatri ammatiltaan. Kyselin häneltä, millaisia asioita tänä päivänä nousee hänen vastaanotollaan esiin. Hän kertoi, että oli vastikään käynyt keskustelun noin kolmekymppisen nuoren naisen kanssa, joka oli fiksu kuin mikä, valmistunut juuri yliopistosta ja kuitenkin ihan hukassa oman tulevaisuutensa kanssa. Nuori oli ahdistunut miettiessään, pitäisikö opiskella ihan toinen tutkinto, minkä hän oli juuri suorittanut vai mitä tekisi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän haluaisi ”isona” työkseen tehdä, mikään ei tuntunut omalta, eikä paloa työhön ollut. Hän oli lopulta tuonut esiin myös sellaisen seikan, että taloudellisista syistä hänen ei kyllä tarvitse tehdä mitään.

Olisiko tässä resilienssi koetuksella juuri siksi, että EI ole ongelmia, EI tarvitse tehdä välttämättä mitään. On selvää, että ihminen ei tarvitse ongelmia voidakseen kokea elämän merkitykselliseksi, mutta haasteiden kohtaaminen ja niistä selviytyminen voi syventää merkityksellisyyden tunnetta, eli sitä resilienssiä. Kun kohtaamme haasteen, pienen tai suuren, ja selviämme siitä, me koemme olevamme kykeneviä – ja se vahvistaa itsetuntoa. Usein tällaisissa tilanteissa koemme myös yhteyttä toisiin, kun saamme tai annamme apua. Kaikki tämä ruokkii kokemusta siitä, että elämällä on tarkoitus ja minä olen osa sitä. Siksi ongelman ratkaiseminen voi tuoda valtavasti merkitystä: emme vain ”selviä”, vaan myös kasvamme, oivallamme ja löydämme uusia puolia itsestämme.

Miten osasimme ennen elää ilman, että tiesimme mitään resilienssistä?

”Sisu”oli pitkään suomalainen vastine resilienssille. Se tarkoitti sinnikkäästi jatkamista vaikeuksista huolimatta.

• Puhuttiin ”selviytymisestä”, ”elämän kantamisesta”, ”koettelemusten läpi menemisestä”.
• Ei ollut terapiakieltä eikä psykologisia käsitteitä arjessa – mutta oli ystävä, naapuri, serkku, pappi, sauna, kahvipöytä ja tupakkahuone, jossa sai purkaa murheensa.
• Arjen rytmi, yhteisö ja luonto auttoivat palautumaan silloinkin, kun sanoja ei ollut.

Yhteisöllisyys oli ennen usein vahvempaa. Perheet, kyläyhteisöt ja sukulaiset tukivat toisiaan ilman, että sitä tarvitsi erikseen pyytää.

• Oli enemmän fyysistä tekemistä: työtä, jota tehtiin käsin, liikkumista luonnossa, askareita. Kehon mukana palautui myös mieli.
• Arkeen kuului enemmän hiljaisia hetkiä ja odottamista, jolloin mieli sai levätä.
• Vaikka sanoja ei ollut, ihmisillä oli omat keinonsa selvitä: huumori, uskonto, työ, luonto, musiikki, tarinat, tapa uskoa tulevaan.

Miksi nyt puhumme resilienssistä?

Nykymaailma on monimutkainen, nopea ja kuormittava – ja yksinäisempi. Meillä on enemmän tietoa, mutta usein vähemmän aikaa ja vähemmän selkeitä rakenteita, jotka kannattelevat arkea. Tai niin me ainakin luulemme.

Siksi nyt tarvitaan sanastoa ja tietoista ymmärrystä siitä, mikä pitää meidät kasassa. Ja hyvä niin – mutta ei se tee entisaikojen ihmisten voimavaroja yhtään vähemmän todellisiksi.

Me olemme aina olleet resilienssiä täynnä, me vain kutsuimme sitä:

• sitkeydeksi
• selviämiseksi
• toivoon tarrautumiseksi
• tai ihan vain ”elämäksi”

Ja ehkä tärkeintä: resilienssi ei ole uusi asia – mutta sen ymmärtäminen tekee meistä nyt armollisempia itseämme kohtaan – ja kuulostaahan se sivistyneemmältä kuin esim. toivoon tarrautuminen!

Tällä hetkellä elämme maailmassa, joka on täynnä haasteita, kaikilla elämän sektoreilla, osittain jopa lamaannuttavaa pelkoa. Me olemme myös aika vihamielisiä toisillemme, mikä on minusta todella huolestuttavaa. Mitä tässä voisi tehdä?

Tämä on todella tärkeä kysymys – ja ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan. Somessa toisiaan vastaan hyökkääminen ja jatkuva nokittelu ei vie yhteiskuntaa eteenpäin, mutta yhteiseen hiileen puhaltaminen voisi tehdä sen. Meillä jokaisella on tässä roolimme, ja pienillä teoilla voi olla iso vaikutus. Itsekin olen lähetellyt tiukkasanaista viestintää kaupungin johdolle ja Staralle noiden kotikatujen remonttien viivästymisestä, mutta eipä sieltäkään ole tullut vastauksia, joten ehkä heidän resilienssissaan minun viestini lentävät roskikseen! Toivoisin pientä puhallusta yhteiseen hiileen tässä asiassa.

• Voisimmeko opetella kuuntelemisen taitoa?

Moni riita ja vastakkainasettelu kumpuaa siitä, ettei kuunnella toista – vaan odotetaan omaa puheenvuoroa tai halutaan voittaa väittely. Kuunteleminen ei tarkoita samaa mieltä olemista, vaan toisen ymmärtämistä. Tätä taitoa pitäisi opettaa jo kouluissa – ja aikuisillekin. Vai:

• voisimmeko normalisoida kohteliaisuuden ja lempeyden

Sosiaalinen media antaa väärän kuvan siitä, että vain terävillä, ärhäkkäillä mielipiteillä on arvoa. Tarvitsemme enemmän sellaista kulttuuria, jossa ystävällisyys ja rakentava puhe on rohkeutta, ei heikkoutta. Vai:

• yrittäisimmekö muistaa, että eri mieltä oleminen ei tarkoita eri puolella olemista

Usein unohtuu, että ihmisillä voi olla erilaisia näkemyksiä – mutta yhteinen päämäärä. Me kaikki haluamme yleensä samoja asioita: hyvinvointia, turvallisuutta, mahdollisuuksia. Keinot voivat vaihdella, mutta tavoite on yhteinen. Ehkä voisimme jopa:

• palkita yhteistyötä ja yteisvastuullisuutta

Yhteistä hyvää rakentavat teot eivät saa läheskään yhtä paljon huomiota kuin draama. Media, organisaatiot ja yhteisöt voisivat nostaa enemmän esiin esimerkkejä onnistuneesta yhteistyöstä, pienistäkin. Hyvät tarinat tarttuvat. Ja lopuksi:

– toivoa ei pidä unohtaa!

Vaikka somessa usein näkyy riitely ja vastakkainasettelu, hiljainen enemmistö haluaa hyvää, ymmärtää toisia ja rakentaa. He eivät vain aina pidä ääntä. Jos meistä jokainen olisi vähän enemmän se ääni – lempeä, rakentava, kuunteleva – ilmapiiri alkaisi muuttua, ehkä. Yksi kohtaaminen, yksi viesti, yksi teko kerrallaan. Yhteiseen hiileen puhaltaminen ei vaadi sankaritekoja. Se alkaa siitä, että näemme toisemme ihmisinä, emme vihollisina.

Toivon keikille vihdoin helteitä heinäkuulle!

Susanna