Saimme eilen kuulla todella surullisen uutisen, jossa kerrottiin nuoren kansanedustajan päättäneen elämänsä Eduskuntatalossa. Surullista ja suuri osanotto läheisille.

Minä olen itsekin kokenut muutamankin itsemurhan lähipiirissä elämäni aikana. Kuusamossa varttuessani nuorilla miehen aluilla, puhutaan lukioikäisistä pojista, itsemurha tuntui olevan jotenkin tutuksi tullut ratkaisu ongelmiin. En tosin tiedä, millaisia ongelmia heillä kullakin oli, mutta puhuttiin kavereiden kanssa opitusta ratkaisumallista. Meidän nuoruudessa ei ollut keskustelukanavia, auttavia puhelimia, ei sosiaalista mediaa eikä tunnejutuista poikein maailmassa puhuttu samoin kun nykyisin. Moni mies oli niillä seuduilla ampunut itsensä ja kaikki tiesivät jonkun, joka oli niin tehnyt. Ehkä se oli myös sodan käyneiden miesten ratkaisu ja jäi ikäänkuin perinnöksi seuraavillekin sukupolville.

Lukiovuosien aikana 3 minun ikäistä ja tuntemaa poikaa päätti elämänsä. Kaksi ampui itsensä kotonaan ja yksi ajoi moottoripyörällä kirkon porttiin. Kaikki tuntuivat niin turhilta kuolemilta ja kukaan ei oikein tiennyt, että heillä olisi ollut ”ongelmia”, sillä ulospäin asiat näyttivät olevan kunnossa, oli hyvät kodit, tyttöystävät ja koulu meni hyvin.

Kotikylässäni oli ihan tavallista, että kaikilla oli kotona aseita. Meilläkin oli eteishallin seinällä hirvikivääri ja haulikko, oven vieressä, kenen tahansa saatavilla. Aseita ei tietenkään käytetty kuin metsästämiseen, mutta ne olivat helposti käytettävissä ja moni nuori poika oli hyvä aseen käyttäjä. Mekin joskus harjoittelimme haulikolla ampumista läheisellä hiekkamontulla, tosin isän tarkasssa valvonnassa. Tänä päivänä tuollainen ei tulisi enää kuuloonkaan. Meidänkin aseet siirtyivät lakimuutosten myötä lukittuihin asekaappeihin ja pysyivät siellä lukkojen takana ja näkymättömissä.

Itselle traagisimman itsemurhauutisen sain, kun rakas kummitätini soitti eräänä äitienpäivänä. Hänen nuorin lapsensa, ainoa poikansa 3 tyttären jälkeen, oli ollut äitienpäivänä yksin kotona ja asetta kädessä pyöritellessään ampui itsensä omassa huoneessaan nojatuolissa istuessaan. Kummitätini oli puolisonsa ja siskonsa ja tämän miehen kanssa mökillään viettämässä äitienpäiväviikonloppua, kun heille tuotiin tieto tästä uskomattomasta tapahtumasta.

Kauheaa tässä oli varsinaisen asian lisäksi se, että tapa, jolla paikalliset virkaansa hoitavat asiantuntijat viestin toivat. He kertoivat, että nuori mies oli ampunut itseään kasvoihin. Voitte kuvitella vanhempien tuskan vielä siitä mielikuvasta, joka heille pojastaan syntyi. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, vaan nuori metsämies oli tiennyt tarkalleen, mihin itseään pitää ampua, että henki lähtee kuin oikein ammutusta eläimestä, sydämeen on luodin kerralla osuttava. Kummitätini tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että ”asiantuntija” oli tuntunut tahallaan vääristelevän asiaa.

Itse asiassa tämä oli minulle ensimmäinen kerta, kun minä näin kuolleen ihmisen. Kummitätini pyysi minua mukaansa ruumishuoneelle ennen hautajaisia jättämään viimeiset läheisen hyvästit ja sulkemaan arkun. Minulla oli mielessäni myöskin tuo kasvoihin ampumisen juttu, vaikka tiesin sen valheeksi ja sanoinkin kummille, että tämä on minun eka kerta ja minua vähän pelottaa.

Pelko oli kuitenkin turha. Arkussa makasi todella kaunis, kevätauringossa kauniisti ruskettunut nuori miehen alku kasvoillaan rauhallinen kaunis ilme. Kuolleen ihmisen näkeminen on muutenkin erittäin rauhoittava kokemus ja kuolemasta hävisi mystinen pelko. Se mikä menee hautaan, ei ole se ihminen vaan pelkkä tyhjä kuori. Elämä on lähtenyt jonnekin, kenen uskomuksensa mukaan, minnekin.

Muistotilaisuudessa oli paljon pojan ystäviä, siellä laulettiin, soitettiin kitaraa ja muisteltiin hänen ihanaa ystävyyttään ja hauskoja sattumuksia näiden nuorten kanssa. Siunauspappi kertoi, että poika oli hakenut YK-joukkoihin ja se oli ollut yksi hänen suurimmista haaveistaan. Kokiksi hän oli valmistunut koulusta, mutta töitä oli toistaiseksi vain satunnaisesti. Sen traagisen äitienpäivän jälkeisenä tiistaina oli tullut YK:sta kirje ja poika oli hyväksytty joukkoihin. Malttakaa odottaa, sanoi pappi, toivo voi olla huomisen takana. Tämän haluan itsekin kaikille sanoa; vaikka kuinka tuntuisi epätoivoiselta juuri nyt, kaikki voi muuttua huomenna.

Minulla on myös äidin siskon mies, joka on päättänyt itse oman elämänsä. Hän oli aivan hurmaava, hiljainen suomalainen mies, joka eli yksinkertaista, mutta työteliästä pienviljelijän elämää ja oli ihana isä serkuilleni ja hyvä puoliso tädilleni ja aina niin ystävällinen. Mutta – kun elämään tulee fyysisiä sairauksia, jolloin toiminnot ja työt eivät enää luista, hän tekee myös tämän metsämiehen ratkaisun, ampuu itsensä. Muutamaa vuotta myöhemmin samaan ratkaisuun päätyy hänen poikansa, serkkuni, joka oli minun kanssani saman ikäinen, ja ratkaisee fyysisen terveysongelmansa samalla tavalla kuin isänsä.

Palaan vielä takaisin kummitätiini. Hänellä oli siis 4 lasta, 3 tyttöä ja poika. Pojan kuoleman jälkeen hänen vanhin tyttärensä kaatui kotonaan lyöden päänsä niin pahoin oven karmiin, että hän menehtyi siihen. Hänellä oli lapsesta asti ollut paha epilepsia ja tämäkin kaatuminen johtui epilepsiasta. Muutaman vuoden kuluttua tästä seuraavaksi vanhin tytär nukkui yöllä puolisonsa vieressä ikiuneen sydämen petettyä. Kummitätini hoiti kotona myös parkinsoniin sairastunutta puolisoaan tämän elämän loppuun saakka.

Toisen tyttären menehdyttyä vietimme kummitätini mökillä kokonaisen viikonlopun kaksistaan, lämmitimme saunaa, uimme, soutelimme veneellä, kävelimme metsässä, tutkimme hillasoita hänen maillaan ja kummini halusi valmistaa minulle aivan ihania ruokia ja juttelimme. Kun kysyin häneltä, miten 3 lapsen kuolemasta voi ikinään toipua tai miten sen kestää, hän vastasi minulle, että niin kauhealta kuin se kuulostaakin, niin siihenkin kuule tottuu.

Kerran Kuusamossa pääsiäislomalla ollessani juttelin baarissa vanhan koulukaverin kanssa baaritiskillä. Ei oltu nähty sen jälkeen kun olin lähtenyt Kuusamosta. Yöllä ajelin vielä Kitkalle lapsuuden kotiini ja seuraavana päivänä kuulin, että tämä kaveri oli hirttänyt itsensä heidän tien varrella olevan mökkinsä kattohirteen. Mietin, että ajoin siitä yöllä ohi ja mietin ko. talon kohdalla, että olipa hauska tavata, vaikka ei me mitään hyviä ystäviä koskaan oltukaan, koulututtuja vain, mutta nyt hän oli tullut juttelemaan minulle ja oli kiva vaihtaa kuulumisia. Olin todella yllättynyt hänen yöllisestä ratkaisustaan, en ollut huomannut hänessä mitään merkkejä tulevasta.

Elämässä tapahtuu aika traagisia asioita ja kun nyt näitä tähän blogiini kirjoittelin, niin melkein alkoi jo nolottaa, miten paljon näitä on omalle kohdalleni kertynyt ja miten arkiseksi saan nämä tapahtumat kuulostamaan. Huomattavaa on myös, että kaikki nämä itsemurhaan päätyneet tutut ovat miespuolisia, ei yhtään tyttöä tai naista.

Kummitätitini sanoin – kaikkeen tottuu.

Elämä on kuitenkin ainutlaatuinen lahja ja jokaisella käytössään vain se yksi ja ainoa. Uskoisin, että meillä jokaisella on myös jokin tehtävä ja kaikilla varmasti oma merkityksensä. Uskon myös, että meidän kaikkien oma piipahduksemme tässä maailmankaikkeudessa merkitsee jotakin. Olemme osa luontoa, eikä sielläkään ole mitään turhaa. Mikä se on, en tiedä, mutta minulle noiden omien läheisten itsemurhat ovat olleet myös merkittäviä siinä mielessä, että osaan arvostaa elämää ja uskoa tuleviin parempiin päiviin. He maksoivat kovan hinnan, jotta me ymmärtäisimme.

Nauttikaa elämästänne ja aina ei tarvitse edes nauttia, elämä sinällään on elämän arvoista ja ainutlaatuista. Ei tarvitse tavoitella kokoaikaista onnea, sillä sellaista ei kenenkään elämä ole, eikä kukaan voi olla aina onnellinen. Oikeastaan onnen tunnetta ei voi edes tunnistaa, jos ei tiedä, mitä on suru ja tuska. Jonakin päivänä saattaa tulla itse kullekin se hetki, kun kukin ymmärtää oman ainutkertaisuutensa – koska sellainen jokainen on!

Susanna