Olen seurannut aktiivisesti Linkedin-kirjoituksia 50+ ikäisten eteen tehdystä loistavasta työstä, työllistymisestä, etenemisestä uralla ja etenkin naisten asemasta tuossa haastavassa iässä. Reetta Rajala ja Ira Hammermann erityisesti ovat nostaneet tämän aiheen hyvin esille.

Samanaikaisesti pohdin täällä Oloneuvoksen olohuoneessa omaa ikääni ja sen merkitystä ja vaikutuksia omaan elämääni ja identiteettiini. Täytin keväällä 64-vuotta, joten 50+ ihmiset ovat silmissäni erityisen topakkaa työ- ja johtaja-ainesta, ehkä jopa parasta mahdollista pitkän kokemuksen ja tiedon perusteella ja uskokaa vaan, että heillä on suurimmalla osalla myös nykytekniikka ja digitaalisuus hallussa, minullakin on.

No, ikä on vain numero, on aika ärsyttävä sanonta ja kuulostaa joskus puheissa itsepuolustukselta. Numerohan se on, mutta jo lapsena opimme, että numeroilla on merkitystä; saatko matikasta kympin vai vitosen todistukseen, voi ratkaista koko tulevaisuuden. Minkä ikäinen minä olen 64-vuotiaana? Olenko vanha keski-ikäinen murkku vai nuori seniori. Milloin ihminen muuttuu senioriksi ja mitä se seniori oikein kenellekin merkitsee. Luulen, että oman iän määrittely perustuu aika paljon omien korvien ja kokemusten väliin.

Minulla oli aina nuorempana sellainen tunne, että olen jotenkin vanhoihin puihin tehty. Vietin villiä lapsuutta ja nuoruutta kuten muutkin, mutta olin pohdiskelija ja taidoin ehkä pitää itseäni jotenkin syvällisempänä, kuin monia ikätovereitani. En tätä juuri näyttänyt kenellekään, mutta ehkä esimerkkinä tästä on se, ettei minulla koskaan ollut esim. idoleita, saati heidän kuviaan, Peppi Pitkätossua lukuun ottamatta, huoneeni seinillä. Pokosin täysillä Pelle Miljoonan tahtiin ja kuuntelin porukassa Hassisen Konetta ja Eppu Normaalia, mutta yksin ollessani en koskaan. Saatoin kuunnella kansanlauluja tai ilmestyttyään Loirin versioita Eino Leinon runoihin. Näin siis ollessani teini. Teini-ikäisenä koin siis itseni ”vanhaksi” verrattuna muihin.

Aikuisuus ja lapsiperheikä kuului minusta normaaliin vaiheeseen elämässä ja nautin siitä täysin siemauksin ja silloin ehkä eniten olin ikäni puolesta juuri oikeassa kohdassa. Lasten kanssa sai olla lapsellinen ja hullutella, mutta tarpeen tullen ottaa vastuullisen aikuisen, päättäjän roolin. Olen jostain käsittämättömästä syystä tykännyt vastuusta ja ehkä nyt ajattelen, että en ole koskaan oikein halunnut olla tilanteessa, jossa joku muu vastaa ja minä myötäilen. Haluan vastata itse, jolloin on helpompi kestää myös seuraamukset. Vietin vauvaiästä alkaen kaiket kesät mökillä, keskellä korpea Kitkan rannalla isän ja vuotta vanhemman veljeni kanssa. Meille laitettiin ”kaulurit” kaulaan, ettei hukuta, jos tiputaan laitureilta tai veneestä, mutta muutoin saimme veljeni kanssa olla vapaita kuin taivaan linnut ja keksiä itse tekemisemme ja aktiviteettimme. Mummolaan mentiin veneellä perunan piilotukseen ja -nostoon ja ja muihin oikeisiin hommiin, mutta ei silloin ollut tapana pyytää kavereita mökille, eikä niitä oikein ollut mistä pyytää, kun ennen kouluikää minua hoiti kummi-täti ja päiväkodista tai muusta yhteisöllisestä tekemisestä en ollut kuullutkaan. Ehkä siksi olen määräillyt asioistani itse.

Ai niin, iästä ja senioriteetistahan minun piti kirjoittaman. Kun täytin tuon maagisen 64-vuotta, sain oikean eläkeläisen statuksen. Minun syntymäpäivälläni muutuin silloin vanhuuseläkeläiseksi. Herranen aika, mikä sana; vanhuuseläke! Numerot on numeroita ja sanat on sanoja, mutta riipaisee silti.

Eräänä päivänä pari viikkoa sitten kävelin Kampin Palvelutaloon hakeakseni sieltä Palvelutalo-kortin. Olen asunut tuon palvelutalon pihapiirissä 30 vuotta, joten oli hauskaa mennä sinne sisälle, muutenkin kuin äänestämään vaaleissa. Katselin ympärilleni ja ihmettelin, miten paljon siellä oli porukkaa. Oli eri harrasteryhmäläisiä ja lounaalle tulijoita. Minä suuntasin asiapalvelutiskille korttia hakemaan. Tiskillä minua palveli nuori mies, joka jostain syystä takelteli minua ohjeistaessaan ja tietojani tallennettaessaan. Autoin häntä löytämään sanan ”lomake” ja ”kotikunta” kun jostain syystä hän ei niitä keskustelussa löytänyt. Nuori mies nauroikin minulle, että ”Teillähän on parempi muisti kuin minulla”. Teillä! Niinpä, hyvin käyttäytyvä nuori herra, mutta arvaatte, että tuohonkin sanaan sisältyi pieni ikäfiilis.

Olen tässä tutkailut Palvelutalon tarjontaa ja sen sijaan, että siellä kokoontuisi joku kutojaryhmä (minulla ei ole mitään kutomista vastaan, mutta en osaa kutoa!), niin siellähän onkin säännöllisesti Mummo rock-jumppaa ja joogaryhmiä. Lisäksi kuntosali on maksutta käytössä joka päivä. Ikäihmisille on tarjolla myös niitä digi-koulutuksia, musiikkia ja kulttuuria eri muodoissa. Lounasravintola tarjoaa herkullista sapuskaa kalleimmillaan alle 10€:lla. Aivan uskomattoman upeaa palvelua, eikä edes maksa mitään meille vanhuuseläkkeellä oleville! Aion ottaa käyttöön! Vanhuus ei taidakaan olla niin pelottavaa ja lääkkeille haisevaa kuin kuvittelin.

Kaupungilla kävellessäni ja kesän vaatetarjontaa kauppojen ikkunoissa tutkaillessani tämä ikä-identiteetti nostaa taas kulmakarvojaan. Nyt on tarjolla paljon neulottuja shortsiasuja ja niihin kuuluvia toppeja, ihanasti ihania kirkkaita värejä ja raikkaita kuoseja. Minä en tarvitse uusia vaatteita, mutta tarjonta pistää miettimään. Voinko minä pukeutua noihin neuleshortseihin ja toppeihin vai pitäiskö olla jotain ”konservatiivisempaa”? Päädyn olevani edelleen shortsi-toppi-tyyppi, sanokoot muut mitä tahansa. Tiedän kuitenkin rajani ja itse en mihinkään kovin paljastavaan tokene tässä iässä enää pukeutua, etten näytä irvokkaalta. Nykyisin on normaalia kävellä kaupungillakin pelkissä ihoa myötäilevissä trikoohousuissa ja se on ihan fine ja sopii mielestäni nuorille. Itse jumppaan lätiessäni olen miettinyt, voisinko laittaa valmiiksi trikoot ja kävellä treeneihin, niin, ei, en pysty. Minusta tuntuu siltä, että hame tai edes jonkinlainen roiskeläppä pitäisi olla, muuten tuntuu, että on pelkissä sukkahousuissa liikenteessä. Tässä kohden ”vanha ihminen” minussa nostaa päätään, mutta muuten pidän vanhan tyylini ja kuljen edelleen myös farkuissa ja nahkarotsissa.

On kuitenkin asioita, joihin seniori-iän lähestyessä kannattaa varautua. Itselleni sellainen on ollut mm. liikunnan määrä. Aina sanotaan, että pitää liikkua paljon, mutta omalla kohdallani huomasin, että kohtuudella liikuntaakin on parempi. Sain jo toisen kerran marssimurtumat varpaisiin liiallisestä kävelystä. Ouran mittausten mukaan kävelin viime vuonna 3.757.080 askelta, joka vastaa 60 maratoonia, eli yli 1 maratooni viikossa!. Tajuan nyt murtumia hodellessani, että vähempikin riittää. Kardiovaskulaarinen ikäni oli myös 4.5 vuotta todellista ikääni vähemmän, joten hyvin tässäkin iässä siis mennään. Olen ehkä enemmän vanha keski-ikäinen murkku kuin seniori mieleltäni, tuumin.

Terveysvakuutus kannattaa hankkia, kun jää eläkkeelle eikä ole vielä varsinaisia vaivoja. Sen avulla pääsee yksityiselle lääkärille heti, kun tarvetta ilmenee, eikä poissulkevia sairauksia vielä ole. Tämä on tärkeää tiedostaa, sillä työterveys on minullakin aina ollut apuna ja kun se päättyy, niin aika hukassa on noiden julkisten palvelujen kanssa. Minäkin olen ollut perusterve, mutta ikä tuo erilaisia vaivoja ja se ei ole kivaa, mutta väistämätöntä. Tämän tunnistamisessa pilkahtaa taas tuo hieman ikävältä kalskahtava seniorius.

Digitaidot kannattaa pitää ajan tasalla. Kehitys kehittyy huimaa vauhtia ja mikäli kehityksessä ei pysy mukana, väistämättä jää monien palveluiden ulkopuolelle ja toisten armoille. Kannattaa muistaa, että pankkiasioitakaan ei voi hoitaa enää konttoreissa ja jos ei itse kykene asioitaan hoitamaan, niin tarvitsee edunvalvojan huolehtimaan talousasioistaan. Vaikka kuvittelisi, että puoliso tai lapset voivat hoitaa, niin ilman kirjallista sopimusta toisen verkkopankkiin meneminen on rikos. Edunvalvontasopimus kannattaa tehdä hyvissä ajoin muutoinkin, sillä ei sitä itse välttämättä huomaa, kun taidot loppuvat. Nyt käy mielessä, että kohta jo kuolema kolokuttaa.

Huomasin tätä kirjoittaessani, että minun ikäkokemukseni on mennyt ikäänkuin väärinpäin. Nuorena tuntisin itseni vanhaksi, keski-ikä meni kohdillaan ja nyt vanhempana tunnen itseni ehkä nuoremmaksi sieluksi, en koe vielä senioriutta omakseni, vaan tuo vanha keski-ikäinen murkku tuntuu omalta just nyt.

Kaikki iät ovat juuri oikeita ja jokainen varmasti kokee ne omasta kokemuksestaan omikseen ja eri tavoin. Näitä erilaisia murkkuikiä on elämän varrella siis useita ja sen tiedostaminen on armollista.

Toivotan kaikille eri ikäisille kivaa alkanutta kesää ja lämpöä ja aurinkoa!

Susanna