Eletään syyskuun loppua ja 6 kuukautta koti-Suomessa vierähti nopeammin kuin olisin osannut odottaakaan. Ajattelin kirjoitella tähän blogiin hieman niitä ajatuksia ja kokemuksia, jotka ehdin näiden kuukausien aikana täällä kotosalla hankkia ja huomioida.

Oli ihanaa saada Espanjan talven jälkeen lyhyt kosketus lumeen, talveen ja lasketteluun heti huhtikuun alussa muutaman päivän Rukan laskettelureissulla rakkaan lapsuuden ystäväni kanssa. Majoituimme Rukahoviin, tai, kai se nykyisin on joku Scandic-juttu, mutta minulle Rukan kasvatille se pysyy Rukahovina, aina. Majoituksen valintaan vaikutti se, että elämä olisi helppoa, palvelut vieressä ja hissille lyhyt matka. Toimi oikein hienosti, vaikka sää ei ollutkaan mikään paras mahdollinen. Tutustuimme hotellin saunassa mm. erään tunnetun lumilautailijan äitiin ja meillä oli oikein hyvät ja hauskat ja pitkät keskustelut mm. kuusamolaisuudesta.

Ajanjakso osui arkeen ja paikalla olikin aika paljon työporukoita. Mutta – Rukalla oli kahtena peräkkäisenä iltana esiintyjä Pisteen ravintolassa ja ohjelma alkoi yöllä klo 24.00!! Siis, ei kai kukaan päivän ulkona ollut ihminen jaksa valvoa niin myöhään, että innostuu Pete Parkkosesta yöllä klo 24.00! No, kävimme katsomassa Parkkosta sillä tuloksella, että juuri kukaan ei jaksanut innostua Petestä.

Seuraavana iltana olisi ollut Ressu Redford ja ajattelimme, että olemme ehkä enemmän kohdeyleisöä Ressulle kuin Petelle, joten päätimme ottaa tirsat ja herätä sitten keikalle. No, kun ehdit nukahtaa laskettelupäivän jälkeen, niin ei ihan niin faneja olla, että oltaisiin saatu kiskottua itsemme hereille, pukeutuneet, nästäytyneet ja lähteneet joraamaan. Ei jaksa, päätettiin ja jatkettiin unia. Kunnes – oveemme koputettiin yöllä klo 2. Ystäväni meni avaamaan ja käytävässä seisoi noin viisikymppinen pariskunta kyselemässä, että ”onko se Ressu siellä?” No, ei ole, miten niin, ystäväni kysyi. ”Ressu kertoi, että tulkaa keikan jälkeen huoneeseen (ja antoi meidän huoneen numeron). Huone 105, saavu sinne siis, että meitä nauratti. Artisti oli käyttänyt tuon biisin sanomaa selvitäkseen innokkaista faneista ja ”105” sattui olemaan meidän huone! Meille tästä riitti riemua ja naurua vielä aamullakin, kun näimme pettyneen näköisen pariskunnan aamiaisella yhtä aikaa meidän kanssa.

Huomio tästä kokemuksesta oli, että keikat pitää aloittaa illalla jo hyvissä ajoin, vaikka klo 19.00 niin porukka jaksaa bailata. Tämä olisi mukavaa myös artistin kannalta.

Toinen iso huomio tulee Linkedinin kirjoituksista (joita seuraan mielenkiinnolla), jotka koskevat 50 + henkilöiden työllistymistä, urakehitystä ja tietysti myös ikäsyrjintää. Asian tiimoilta ollaan kehittämässä myös Ikäsertifikaattia Suomeen. Jäin itse eläkkeelle 61-vuotiaana, enkä ehtinyt kokea ikäsyrjintää ja henkilöstöjohtajana palkkasin yli 60-vuotiaankin töihin ja eräänkin huipputekijän houkuttelin eläkkeeltä takaisin töihin – parikin kertaa. Asia on kuitenkin erittäin tärkeä ja 50 rajapyykin ylittäneillä on ihan mieletön kokemus, osaaminen ja voimavara ja usein ehkä suurin motivaatiokin työn tekemiseen, joten jos joku nuorempi kuvittelee, että Suomi pärjää alle viisikymppisten voimin, niin laiva karahtaa karille nopeasti ja syntyy aika romua jälkeä!

Jatkankin sitten huomiota yli 60-vuotiaisiin. Yli 60-vuotiaiden kokema ikäsyrjintä on lähes kaksinkertaistunut Suomessa 30 vuodessa, selviää Eläkeliiton 60+-barometrista. Barometri kartoittaa yli 60-vuotiaiden kokemuksia hyvinvoinnista ja arjesta. Tämäkin on tietysti todella huolestuttavaa, vaikka itse en koe henkilökohtaisesti, että tulisin syrjityksi iän perusteella tai minulla ei ole ollut sellaisia paikkoja, missä minua syrjittäisiin. ”Toisin kuin 1990-luvulla, 2020-luvulla vastaajat eivät kuitenkaan näe, että ikääntyminen toisi uutta elinvoimaa.” Tuoreimmassa kyselyssä vastaajat myös nostivat yhtenä merkittävänä ongelmana esiin nuoruuden liiallisen ihannoinnin yhteiskunnassa. No, onko tämä jollekin yllätys? En ikinä ole kuvitellut, että ikä toisi lisää elinvoimaa, päinvastoin. Meillä kuusikymppisillähän on varsinainen haaste pysyä terveenä ja hyväkuntoisena, jotta elinvoimamme säilyisi, sillä ikä vie sitä, ei tuo. Nuoruutta on kaiketi ihannoitu aina ja kaikki median lähteet ovat täynnä mitä mielikuvituksellisempia tapoja estää vanheneminen ja keinoja näyttää nuoremmalta. Välillä tuntuu, että tämä on suorastaan elossa pysymisen taistelu!

Huomio ikään liittyen; puolisoni luki minulle ääneen kesällä jonkun vanhemman henkilön kertovan, että ikäihmisiin ei suhtauduta enää sellaisina ihmisinä ja taitavina osaajina tai lahjakkuuksina, tai mitä tahansa huippua he ovatkaan edustaneet työikäisinä, sen jälkeen kun he eläköityvät. Heistä tulee töissä olevien silmissä vanhuksia, harmaata vanhaa massaa, johon ei kuulu suuria osaamisia, taitavuutta, suuria ajatuksia, oivalluksia tms. Heidän, tai siis meidän, yksilöllisyys, persoona ja viehätys katoaa vanhuuden ja eläkeläisen statuksen alle, ihmiseksi, johon suhtaudutaan ryhmänä vanhuksia, jotka eivät oikein kiinnosta ketään! Tämä tuntui kyllä itsestä aika kauhistuttavalta ajatukselta, mutta tarkemmin kun asiaa mietin, niin kyllä tämä pitänee enimmäkseen ehkä paikkansa. Minullakin on visuaalisena näkynä mielessäni hieman kumarassa oleva vanha ihminen, joka on pukeutunut villanuttuun ja haisee lääkkeille, eikä sillä ole omaa tahtoa, haluja, kiinnostuksen kohteita, mielipiteitä tai intohimoja! Huh uh! Tosiasiassa me olemme mieletön potentiaali vaikka mille ja monilla rahaakin käytettävissä, eli markkinamiehen unelmakohteita!

Päätin kyynistyä hieman. Hemmetti, jos näin kerran ajatellaan, niin minähän teen mitä haluan, enkä välitä paskaakaan nuoremmista! No, en tietenkään ole ihan tosissani, mutta tästä pääsen seuraavaan kesän aikaiseen huomiooni, kyynisyyteen.

On helppoa päättää olla kyyninen. Minäkin olen sanonut kesän aikana muutamaan otteeseen puolisolle, että minusta on tainnut tulla aika kyyninen ihminen. Miksikö? Siksi, että kyynisenä on helpompaa. Oikeasti minä olen aina ollut optimistinen ja positiivinen ihminen. Haluan aina ajatella ensin kaikesta ja kaikista ihmisistä hyvää. Ratkaisukeskeisyys kuvaa minua myös aika hyvin. Ratkaisukeskeisyyteen liittyy hyvin läheisesti realismi. Realismi on johtanut minutkin kesän aikana usein kyynisyyden rintamaille. Miksi tämäkin? Siksi, että ympärillä tapahtuu paljon negatiivisia asioita, joihin ratkaisukeskeisenä ihmisenä en pysty vaikuttamaan. Olen nyt mm. kaksi kesää seurannut aivan älytöntä katuremonttia parvekkeeni alapuolella. Olen herännyt joka aamu toukokuun alusta tähän aamuun klo 7 katepillarin kiskojen kitinään ja kallioiden siirtelyyn metrin päässä parvekkeeltani. Kyseinen työmaa on 50 m rantakatu Helsingin keskustassa ja metrin päässä minun parveekkeesta. Meteli on sietämätöntä ja kaivaukset vaan jatkuvat, eikä työ näytä etenevän juurikaan. Olen kysellyt kaikilta asiassa vastuullisilta virallisilta tahoilta remontin mielekkyydestä ja aikataulusta ja syystä, mutta kukaan ei vastaa. Paitsi, apulaispormestari Sazonov, ropsit hänelle, vaikka hänenkään vastaus ei helpota yhtään asiaa. Kun tulet ulkomailta kotiin kesäksi ja koko kesän kuuntelet kalliotyömaata, etkä voi vaikuttaa asiaan, tulee aika epätoivoinen olo, turhautuu ja kyynistyy, tai minä ainakin.

Toinen asia mihin suhtaudun kyynisesti on autoilu Helsingissä. Asun keskustassa ja autoilusta on tehty vaikeaa ja kotiin pääsystä ja kotoa lähtemisestä hankalaa. Minä olen lähtenyt kotoa mökille lähes joka aamu juuri em. katutyömetelistä johtuen. Lähikaduilla on suljettuja kaistoja, estettyjä reittejä ja talvella nastarenkailta kiellettyjä katuosuuksia juuri kotireittieni varrella. Tästä on kirjoiteltu paljon, mutta sanonpa omalta osaltani, että tässä maailman tilanteessa, jossa pyydetään hankkimaan kotiin 70 tunnin varastot vettä ja elintarvikkeita kriisitilanteen varalle, niin minulla on myös polttoainetta autoni iso tankki täynnä. Sillä karautan kovaa vauhtia turvaan jonnekin sillä aikaa, kun polttoaineen vastustajat odottavat ratikkakyytiä Ruotsiin tai kuvittelevat, että metrolla, sähköautolla tai sähköavusteisella polkupyörällä pääsee talvipakkasilla turvaan.

No niin, tämä oli kyyninen kirjoitusosuus, mutta miettikääpä omalta osaltanne, mitä ja miten pääsette ”evakkoon”, jos tilanne eskaloituu. Ette muuten pääse julkisilla tai sähköpeleillä! Toivon, että näin ei ikinään tapahdu, mutta miettikää silti.

Tästä kevyesti keppihevosella päästäänkin Therian ilmiöön, joka myös ihan uutena asiana nousi esiin Suomessa vietetyn kesän aikana. Lapset haluavat siis pukeutua ja käyttäytyä eläimen rooleissa. Minullakin oli lapsena keppihevonen ja se olikin tosi hieno, Peppi Pitkätossun hevonen, Lilla Gubben. Mutta- ei olisi tullut mieleenkään mennä keppihevosella kouluun tai, että olisin identifioinut itseni hevoseksi. Leikkiminen on aivan ihanaa ja sallittua ja toivottua ja leikkiviä lapsia toivoisi näkevän enemmänkin, mutta minusta raja menee siinä, että mentäisiin kouluun eläimeksi naamioituneena ja varsinkin, jos homma menee niin pitkälle, että identifioidutaan elämiksi. Olisiko hyvä aika miettiä koulupukujen käyttöön ottoa. Silloin ei tarvitsisi miettiä tällaisia asioita ja se olisi tasa-arvoista kaikille lapsille. Ei tarvitsisi kilpailla kalliista merkkivaatteista, eikä olisi pelkoa, että joku ryöstää sinulta kengät jalasta metroasemalla, kuten esim. tänä kesänä Helsingissä on lapselle tapahtunut.

Helsingissä on kymmenet vuodet kävellyt keskustassa mies, joka on pukeutunut vaaleanpunaiseksi pantteriksi. Häntäkin on katseltu vuosikaudet hieman kummastellen, vaikka tiedän, että hän on ihan järkevä tervehenkinen aikuinen. Ei hänkään kuitenkaan mene töihin siinä asussa, vaan puku päällä.

No, hyppäänpä nyt hieman positiivisempiin asioihin. Tämän Suomessa viettämäni ajan aikana olen huomannut, että minulla on aivan mielettömän ihania ystäviä täällä, aivan korvaamattomia. Lapsuuden ystävät, Löntsärit, klubisiskot; vanhemmat ja nuoremmat. Minulla on siskot, jotka oli ennen minua ja siskot, jotka tulivat ennenkuin jäin pois! Olen niin iloinen näistä siskoista. On entisiä työkavereita ja henkiystäviä, joiden arvoa ei voi edes mitata missään.

Olen ollut paljon omalla mökillä. Olen saanut viettää aikaa hyvien ystävien luona Sipoon saaristossa. On menty veneellä lujaa ”Bustermiesten kelillä”, mutta on myös kierretty tyynellä lähisaaria pikkuveneellä koko päivä, kiitos rakkaat ystävät! Olen käynyt Pyhtään Kulttuuritalolla Hectorin, Popedan ja Elastisen konserteissa ja täytyy sanoa, että Pyhtään keikat ovat aivan ainutlaatuisia, kiitos rakas ystäväni, Vesa! Olen saanut viettää aikaa rakkaan oman perheeni kanssa ja aina kun saan tuoksun omista lapsistani, on jotain, mitä en anna koskaan pois.

No niin, nyt menee kai jo hekuman puolelle. Niin, kun toiset tekee sudokuja, niin minä teen biisejä. Sanoitan itse ja rakennan biisien rakenteet ja tyylit, mutta soittajat ja laulajat ovat tekoälyn tuottamia. Olen tehnyt muutamia biisejä omille rakkaille ihmisille, mutta muut tekeleeni läytyvät Youtubesta nimelläni. Näihin tässä kirjoittamiini asioihin olen mm. kirjoittanut lauluja.

Ai niin ja nythän minä siis lähden takaisin Espanjaan ja palaan – en tiedä vielä, milloin.

Mukavaa syksyä ja tunnelmallisia pimeneviä kynttiläiltoja kaikille!

Susanna