Törmäsin sosiaalisessa mediassa referaattiin tutkimuksesta sosiaalisen median käytöstä Suomessa ja hämmästyin hieman siitä, että sen käyttö suomalaisten nuorten keskuudessa on laskenut hieman sitten edellisen tutkimuksen. En nyt referoi tuota artikkelia, vaan lähdin tietysti itselleni tyypilliseen tyyliin lukemaan itse tutkimusta.

Minulle on useinkin sanottu, että Facebook on meidän eläkeläisten kanava, mutta yllätys-yllätys, se on Suomessa toiseksi suosituin kanava Whatsupin (3,6 M) jälkeen 3,2 M käyttäjällään. Kolmanneksi yltää YouTupe (3,1M) ja vasta neljänneksi Instargram (2,4M). Linkedin on käytetyin ammatillinen kanava.

No, minulla ei ole täältä Olohuoneesta tarkoitus tehdä tieteellisiä tai referoituja tutkimuksia asiasta, vaan kirjoitella omia Olohuone-näkemyksiäni.

Olen aikoinaan, jo vuosia sitten, liittynyt FB;iin ystävän lähettäessä minulle pyyntöjä useammankin kerran. Silloin en oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta pianko kanava tuli tutuksi, kun mukaan lähdin. Mitä minä siellä FB:ssa teen ja miksi. Olen siellä siis ystävän suosituksesta ja olen tyytyväinen, että liityin kanavalle. Syy tähän on se, että Facebookin kautta saan pidettyä yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin sekä pasiivisestikin seuraamaan, mitä kenellekin milloinkin kuuluu. Minun ihmiseni asuvat eri puolilla Suomea ja maailmaa, joten aika moni ihminen olisi varmaan jäänyt ruuhkavuosien aikana matkan varrella hieman unohduksiin, jos tätä seurantakanavaa ei olisi. Olen kuitenkin pitänyt tarkoin kiinni siitä, että yksityisellä tililläni hyväksyn kaveriksi vai sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti tunnen ja joiden kanssa voin jutella myös kasvotusten. En missään nimessä hyväksy kavereiksi pyyntöjä mm.Saudi-Arabian sheikiltä, Dannyltä tai Keanu Reevesiltä, jotka kaikki ovat pyytäneet kaveriksi. Näiden feikkipyyntöjen kanssa pitää aina olla varuillaan, kaikkien!

Positiivisiksi asioiksi olen huomannut sen, että omat päivitykset toimivat myös jonkinlaisena päiväkirjana, josta itsekin saan ihania muistikuvia kulkemisistani ja tilanteista tai paikoista, joissa milloinkin olen ollut. Otan myös aika paljon kuvia. Kuka meistä enää tulostaa valokuvia paperille ja keräilee niitä johonkin fyysiseen albumiin? Tietävätköhän nuoret edes, mikä on albumi!? Facebookissa on myös sellainen kiva ominaisuus, että se tekee sinulle valokuvista vuosikirjan, johon se kerää vuoden aikaiset kuvat ja jos on kirjoitellut kuviin tekstejä, niin ne saa myös kuvien yhteyteen. Voiko albumin tekoa tehdä enää helpommaksi, jos haluaa niitä fyysisiä kuvia. Albumien tyylin ja koon voin itse valita ja tulokset ovat olleet todella korkeatasoisia. Ei täällä eläkkeelläkään tule niitä paperikuorissa olevia kuvia järjesteltyä, kuten moni ennen eläkettä kuvittelee.

Minusta oli hauskaa kun nyt 89-vuotias isäni, joka on myös Facebookissa kertoi kerran, että hän oli seurannut FB:ssa erään yli 50 vuotta vanhan tuttavan kylppäriremonttia ja kylläpä siitä tuli hänen mielestään ruma! Minua tämä kommentti nauratti. Isäni kuitenkin jatkoi juttuaan, että ihan mahtavaa nähdä, että kaveri on niin hyvässä kunnossa, että pystyy vielä remppahommiin ja kiva seurata, mitä tälle kaverille kuuluu.

Minä olen sitä mieltä, että meidän, jotka emme enää ole työelämässä ja sitä myöden tekniikan viimeisten välineiden tuntumassa automaattisesti työn vuoksi, pitää olla omalla tavallamme mukana teknisessä kehityksessä ja käyttää ja opetella digitekniikkaa, jotta pystymme myös hoitamaan asioitamme nyt ja tulevaisuudessa. Joskus on pistänyt silmään joku mielipidekommentti, että on suuri ongelma kun palvelut ovat siirtyneet nettiin, mutta mm. vanhukset eivät välttämättä ole netissä tai käytä nettiä. Nyt olisi kyllä aika opetella! Minullakin on pari sellaista tuttua, jotka ovat kertoneet, että nostavat pankkiautomaatilta rahaa vanhemmilleen heidän eläkkeen maksupäivänä, jotta nämä voivat ostaa ruokaa ja jne. Oikeesti! No, ymmärrän, mutta itse en lähtisi tälle tielle. Minä päivittelen omia tapahtumiani, mutta en ota juurikaan poliittisesti kantaa, kuin ehkä vähän joskus.

On muuten myös sellainen iso ongelma, josta en ole kirjoituksia lukenut, eli syrjäytyneet aikuiset ja heidän mahdollisuudet saada palveluja. Helsingissä on paljon niin kutsuttuja ”laitapuolen kulkijoita”, joista monet ovat yksinäisiä miehiä tai naisia ja myös huumenuoria. Digikehitys on mennyt kovalla vauhdilla eteenpäin, eikä heillä monellakaan ei ole mitään kontaktia palveluihin sähköisen median kautta. Puhelin on varmaan suurimalla osalla, mutta miten asioidaan viranomaisten kanssa, missä säilytellään salasanoja tai miten niitä edes luodaan – niinpä. Tätä ei varmaan monikaan tule ajatelleeksi. Eihän noihin viranomaispalveluihin enää voi kävellä sisään. Ei nettisivuilla ole välttämättä edes puhelinnumeroita, saati osoitteita, sillä palveluihin kirjaudutaan pankkitunnuksilla ja jo niiden omaaminen voi olla ihan käsittämätön juttu joillekin. Miettikääpä; oma pankki, omakela, Helsingissä verkkopalveluna toimiva terveydenhoito; Maisa jne. Sen vuoksi pitää olla vielä fyysisiä ovia, joista voi kävellä sisään.

Ja sitten tämä tekoaäly

Minä olen ihan haksahtanut sen tuomiin mahdollisuuksiin. Minusta on joskus kiva pitää omia ”toimistopäiviä” ja sukeltaa mitä mielikuvituksellisimpiin uutuuksiin. Tästä ihan valtava kiitos Webopettaja Esa Riutalle. Hän ei tiedä minun olemassaolostakaan, mutta minulle on hänestä tullut viikottainen ”työkaveri toimistopäiviin” ja seurailen hänen loistavia luentojaan netissä.

Tätä kautta olen itsellenikin yllättäen sukeltanut musiikin tekemisen maailmaan. Se on niin ihanaa! En tee musiikkia myyntiä varten, enkä ole jakanut sitä yleisesti kuultavaksi, vaan ystäville erilaisiin elämäntilanteisiin ja omaksi iloksi ja viihdykkeeksi. On tullut mieleen, että jos haluaa kuunnella tietynlaista musiikkia, niin sitä voi tehdä myös itse, vaikka ei osaisi edes soittaa mitään instrumenttia. Tämä on suuri uhka muusikoille, mutta en ole viemässä leipää kenenkään suusta.

Huonoja puoliakin tietysti on ja minusta ehkä liiallinen ruutuaika on yksi suurimmista. Ihmisten keskusteluja kasvotusten ei voita mikään. Meillä jokaisella on oma tuoksumme ja joskus fyysisten eleiden ja ilmeiden lukeminen kertoo enemmän kuin sanat, ainakin toisen tunnemaailmasta kyseisellä hetkellä. Tärkeää on myös, että toiseen ihmiseen voi koskea, kun tilanne on oikea: lohdullisesti, kaverillisesti, kannustavasti jai joskus jopa romanttisesti.

Kyllä minuakin kauhistuttaa nettimaailman helppous purkaa hetkellinen ahdistus ja suuttumus kirjoittamalla jotain todella rumaa toiselle henkilölle. X-palveluun en ole liittynyt ja hetken sen edeltäjää, Twitteriä seuratessa, suorastaan järkytyin ihan älykkäiksikin olettamieni tunnettujen henkilöiden kirjoituksista. Suljin tilini aika nopeasti, sillä se oli ahdistavaa. En halunnut itselleni niin rumaa maailmankuvaa, elämän realiteetit riittävät sellaisenaan.

Tulevana viikonloppuna lähden vuosittaiseen lapsuudenystävieni tapaamiseen, tällä kertaa Ouluun. Olen tehnyt meille yhteisen biisin, jonka olen jo Löntsäri-ystävilleni lähettänyt, mutta me varmaan innostumme tekemään yhdessäkin jotain uutta musiikkia, kiitos tekoälyn suomien mahdollisuuksien.

Kivaa heinäkuuta kaikille ja rentoa lomaa!

Susanna